Täällä ollaan vieläkin, vaikka viimeisestä päivityksestä on kulunut jo tovi. Mä sain vihdoinkin itseäni niskasta kiinni ja uskaltauduin lääkäriin. Mähän pelkään kuollakseni lääkäreitä, mut ajattelin, et tää on mun viimeinen toivo, muuten mä oikeasti joudun valitsemaan viimeisen tien. Ja sitäpaitsi... Pitäähän mun käydä hakemassa ne tabut, jos aion lopettaa tän elämän ja kärsimyksen.

Mä menin psykiatrin luo. Kävi tuuri, se usko mua heti kerrasta ja tuntui ymmärtävän, et mua ahdistaa ja masentaa, vaikkei mulla ole mitään traumoja ja kaikki on niin pirun hyvin. Tekee vaan mieli tappaa itseni. Mä tein muutamat masennustestit siellä ja selvis sitten sekin, että masennustahan tämä on. Suostuin heti aloittamaan masennuslääkekuurin, vaikka kuulemma harvat uskaltaa heti aloittaa. Mut mä olin oikeesti pohjalla! Se oli joko tai tilanne. Jos tääkään ei auta, niin mulla ei olis mitään mahdollisuutta selvitä hengissä. Ja mähän oikeesti halusin elää normaalia elämää, nähdä vielä kiikkustuolissakin mun ihanan miehen hymyn.

Se eka tapaaminen loi jo vähän valoa ja toivoa mun elämään. Mä puristin reseptia kädessäkin kuin siinä olis mun tulevaisuus ja niinhän se vähän olikin. Jännitti mennä hakemaan niitä apteekista, aatteleekohan se apteekintäti, on toi on ihan hullu? Mut se otti asian ihan ammattimaisesti, eikä mua sitten hävettänytkään. Mut kenelläkään muulle en kertonu, et syön "hullun lääkkeitä" kuin mun miehelle. Sille mä kerron kaiken. Lääkkeet toi jotenki helpotuksenki, mä saan oikeesti nyt olla sekopää, onhan mulla siihen lääkärin määräämät lääkkeetki. Mä oon virallisesti hullu, se tieto tuntui jotenki tosi hauskalle. PItkästä aikaa joku asia oikeesti vähän naurattikin.

Eka napin jälkeen tuli tosi paha olo. Jouduin mennä hetkeksi lepäilemään, etten olis alkanut laattailemaan. Mut se olo helpottui aika nopeesti. Pari päivää olo oli kuin oikeesti jossain aineissa. En uskaltautunut rattiin ollenkaan, sen verran outo olo tuli. Ajatus ei kulkenut ollenkaan, en pystynyt millään laskemaan yksinkertaisia laskuja tai muutenkaan ajattelemaan selvästi. Ja mä piristyin heti. Eka viikolla nukuin tosi vähän, eikä mua väsyttänyt ollenkaan! Ihmeellinen tunne.

Viime yönä toivoin taas, että yö veis mut mennessään. Jokainen päivä on samanlainen, iskuja iskujen perään, suossa tarpomista, selviytymistä. Miks mä jaksaisin jatkaa, kun tulevaisuus ei näytä yhtään miltään?

Kaikki on hyvin, mutta mikään ei tunnu miltään. Mikään, mitä mä teen ei tuota iloa. Mä en osaa sanoa, mikä olis kivaa tai hauskaa, kaikki on vaan harmaata mössöä. Yhteenkään päivään ei mahdu yhtäkään onnistumista, vastoinkäymisiä toinen toistaan enemmän, jotka lyö mua vaan syvemmälle suohon. Mikään ei myöskään ole todella huonosti. Kukaan ei ole kuolemassa (paitsi mä), mä en koe fyysistä väkivaltaa, mulla on katto pään päällä, rahaa ruokaan ja muuhunkin, rakastava (?) avomies, kaikkea mitä nyt toivoa saattaa. Ja enemmänkin.

Mutta mun mieli on tyhjä. Mä en pysty nauttimaan siitä, mitä mulla on, sen takia mä oon ajatellu päästää irti. Mä en jaksa taistella. Jos elämä on tätä, mä en halua elää.

Mä haluaisin nauraa, nauraa niin paljon, että tuntuu kuin happi loppuisi. Mä haluaisin tuntea sen pakahduttavan onnen tunteen, kun on vaan niin onnellinen kaikesta, että vois leijailla ilmassa. Mä haluaisin edes sen tunteen, et kaikki on hyvin. Ehkä mä toivon liikoja? Ehkä kaikista tuntuu tälle ja mä vaan vikisen turhasta. Et elämä onkin just tätä paskaa, eikä yhtään mitään muuta?

Yrityksen puutteesta ei voi syyttää. Mä yritän joka päivä olla onnellinen. Mut vastoinkäymiset tappaa, ihmisten itsekkäät teot ja ilkeät sanat, ne katseet, et toi ei ole yhtään mikään...

Sanoispa joku joskus, et mä tiedän miltä susta tuntuu. Tarttuispa joku mun käteen ja vetäis mut maan pinnalle ja lupais kulkea mun rinnalla niin kauan, että mä selviän yksinään.