Viime yönä toivoin taas, että yö veis mut mennessään. Jokainen päivä on samanlainen, iskuja iskujen perään, suossa tarpomista, selviytymistä. Miks mä jaksaisin jatkaa, kun tulevaisuus ei näytä yhtään miltään?

Kaikki on hyvin, mutta mikään ei tunnu miltään. Mikään, mitä mä teen ei tuota iloa. Mä en osaa sanoa, mikä olis kivaa tai hauskaa, kaikki on vaan harmaata mössöä. Yhteenkään päivään ei mahdu yhtäkään onnistumista, vastoinkäymisiä toinen toistaan enemmän, jotka lyö mua vaan syvemmälle suohon. Mikään ei myöskään ole todella huonosti. Kukaan ei ole kuolemassa (paitsi mä), mä en koe fyysistä väkivaltaa, mulla on katto pään päällä, rahaa ruokaan ja muuhunkin, rakastava (?) avomies, kaikkea mitä nyt toivoa saattaa. Ja enemmänkin.

Mutta mun mieli on tyhjä. Mä en pysty nauttimaan siitä, mitä mulla on, sen takia mä oon ajatellu päästää irti. Mä en jaksa taistella. Jos elämä on tätä, mä en halua elää.

Mä haluaisin nauraa, nauraa niin paljon, että tuntuu kuin happi loppuisi. Mä haluaisin tuntea sen pakahduttavan onnen tunteen, kun on vaan niin onnellinen kaikesta, että vois leijailla ilmassa. Mä haluaisin edes sen tunteen, et kaikki on hyvin. Ehkä mä toivon liikoja? Ehkä kaikista tuntuu tälle ja mä vaan vikisen turhasta. Et elämä onkin just tätä paskaa, eikä yhtään mitään muuta?

Yrityksen puutteesta ei voi syyttää. Mä yritän joka päivä olla onnellinen. Mut vastoinkäymiset tappaa, ihmisten itsekkäät teot ja ilkeät sanat, ne katseet, et toi ei ole yhtään mikään...

Sanoispa joku joskus, et mä tiedän miltä susta tuntuu. Tarttuispa joku mun käteen ja vetäis mut maan pinnalle ja lupais kulkea mun rinnalla niin kauan, että mä selviän yksinään.